Opettajan luontaisedut

Kulutimme tänään päivää kaupungilla kierrellen. Heti aamusta, kun Onni oli startannut pihasta koulutaksilla kohti Lahden Ruotsinkielistä koulua, aloimme tyttöjen kanssa valmistautua lähtöön. Veimme auton parkkiin kaverini kerrostalon takapihalle keskustaan ja piipahdimme kahvilla kaverin kotona. Sitten lähdettiin koko porukka kartsalle! Meitä oli viisi kauniimman sukupuolen edustajaa, joista nuorimmainen vasta kuukauden ikäinen, kaverini vauva.

Pääsimme ensimmäisen kauppakeskuksen kahvilaan Iidaa syöttämään, kun huomasin lähipöydissä hihitteleviä teinityttöjä. Hiusten väri oli jollakin muuttunut ja kiloja haihtunut vyötäröltä, mutta tytöt olivat entisiä oppilaitani ihan ensimmäiseltä omalta luokaltani kolmen vuoden takaa. Silloin he olivat 11-vuotiaita reippaita koululaisia, vielä lapsia. Nyt selvästi jo murrosikäisiä nuoria. Tytöt tervehtivät iloisesti ja vaihdoimme siinä pikaiset kuulumiset. Vähän tuli haikea olo, ensimmäinen työvuoteni oli tosi mahtava! Opetin 5.luokkaa, jossa oli 30 oppilasta. Aloittelevan opettajan unelmaluokka, jossa vanhemmat olivat täysillä tukemassa lapsiaan ja myös minun työtäni. Järjestimme leirikoulun yhteistuumin, en olisi selvinnyt siitä ilman vanhempien järkkymätöntä tukea. Yksi isä järjesti leirikeskuksen varauksen suhteillaan, toinen kustansi meille paljut mökkien terasseille (aika luksusta!), yksi äiti järjesti kuljetuksen ja hänen miehensä ajelutti meitä veneellään pitkin Päijännettä. Yhteensä kahdeksan vanhempaa osallistui valvontatehtäviin leirikoulun aikana. Yhden äidin kanssa valvottiin puoli yötä elämän koukeroista jutellen.

Kaupunkireissu jatkui seuraavaan kauppakeskukseen. Välissä haettiin Onni koulusta. Päätimme syödä Mc Donaldsissa. Sinne kävellessämme tuli jotenkin puheeksi jääkiekkoilijat, keskustelussa ei heitä kovin kehuskeltu. Omat kokemukseni jääkiekkoilijoista rajoittuvat entisiin oppilaisiini. Aika suuri prosentti 11-vuotiaista pojista pelaa nimittäin kiekkoa. Ennen kuin jonoon ehdimme, huomasin neljä teinipoikaa löhöämässä mäkin nojatuoleissa. Siinä niitä lätkäjätkiä... Iloiset moikkaukset sain sieltäkin. Yksi kertoi pudonneensa vuotta alempaan ikäluokkaan pelaamaan ja ehti myös kertoa jalkapalloa pelanneen äitinsä rikkoutuneesta polven kierukasta. Jonkinlainen luottamus on välillemme jäänyt, kun nämä asiat tulee päivitettyä joka tapaamisella. Pieni puna poikien poskilta hävisi keskustelun aikana nopeasti ja näyttivät ottavan ihan rennosti entisen open tapaamisen, vaikka juuri näitä kavereita on tullut kovisteltua muutamat kerrat yhdessä vietetyn lukuvuoden aikana...

Kaupunkireissun aikana tapasin vielä yhden entisen oppilaani, joka on jäänyt erityisesti mieleeni. Poika oli niin ihastunut jalkapalloharrastukseeni, että tuli jopa kaupungin toiselle laidalle pyörällä katsomaan pelejäni. Kerran hän toi isänsäkin mukanaan. Monet välitunnit tuli pelattua tennisfutista yhdessä ja käytyä monenmoisia kehityskeskusteluja. Vähän ärsytti, kun kuulin oppilaiden kiroilevan kovaan ääneen ostoskeskuksessa. "Enkö mä tosta oo moneen kertaan teille sanonut... ". Vielä törmäsin yhteen tuttuun tyttöön isänsä kanssa.

Oli tosi mukava päivä kaupungilla ja sen kruunasi nämä nuorten hymyt. Töissä esiteinien kanssa on oikeastaan ollut tosi hauskaa. Tulee mieleen paljon kivoja päiviä ja hauskoja vitsejä. Kunhan ei ota hommaa liian vakavasti, niin hyvin niiden kanssa pärjää. Ärsyttävien, ihanien oppilaiden. Pahimpina päivinä sitä vaan ajattelee, että "jonkun lapsia nääkin ovat...." Ehkä sitä voisi ensi syksynä taas palata töihin... Vai jospa vaan nauttisi näistä pienistä nyt jonkin aikaa ihan täysipainoisesti. Äitiys ja opettajuus, molemmat täyttä työtä. Äitiys kuitenkin astetta tärkeämpää. Aina.