Miestemme metsästysvietti...

Eilen tuli todistettua, että alkukantainen metsästäjä on ihmisen todellinen luonto. Olimme ystäväperheen luona sunnuntai-iltaa viettämässä. Istuskelimme pihalla vehreän puutarhan nurkassa pihakeinussa ja leppoissa kesätuuli heilutteli puunoksia. Lapset leikkivät (hiljaisia) leikkejään. Tunnelman rikkoi ritinä ja ratina, joka kuului ränniä pitkin verannan katolle kipuavan oravan terävistä kynsistä.

Ei auttanut, vaikka kuinka säikyttelimme oravaa kimeillä naisellisilla kiljaisuilla tai miehekkäällä karjunnalla. Edes lasten vikkelät jalat ja ilmassa lentelevät erinäiset kappaleet eivät pelästyttäneet oravaa. Kerta toisensa jälkeen se palasi talon seinustalle ja yritti kivuta ränniä pitkin katolla - pääsikin pari kertaa. Grilliruuan tuoksu kenties edesauttoi oravan viihtymistä pihamaalla.

Miksi orava sitten ei saisi ilahduttaa ystäviämme heidän pihapiirissään? Rapisevien kynsien lisäksi oravalla on muitakin ärsyttäviä ominaisuuksia ja taipumuksia. Rakennusinsinöörimieheni tiesi kertoa, että se saa melkoista tuhoa aikaan tehdessään pesänsä rakennusten pohjarakenteisiin. Vauvaa ei uskalla jättää pihalle nukkumaan, kun utelias orava voi kiivetä vaunuihin tekemään tuttavuutta. Lisäksi oravat elävät ja liikkuvat varsin pöpöisessä ympäristössä, joten ne levittävät monia tauteja. Tämä kaikki taustatiedoksi miehiämme tuomitseville eläinaktivisteille.

Meidän naisten siirryttyä vauvanhoidollisista syistä sisätiloihin, jäivät miehet vielä pihalle istuskelemaan. Lähes sisälle asti kantautui aivorattaiden raksutus, kun he pohtivat keinoja päästä eroon oravasta. Osa näistä ehdotuksista on täysin painokelvottomia ja lasten korville sopimattomia. Jonkinnäköisen ampumaharrastuksenkin he jo onnistuivat liittämään suunnitelmissaan tähän oravanhäätöprojektiin. Kesken kaiken aivotyön huomasi mieheni, että orava oli livahtanut pihapuussa olevaan linnunpönttöön. Silloin ryhtyi mieskaksikko tuumasta toimeen. Siinä silmänräpäyksessä oli toinen jo läntännyt lankun linnunpöntön oviaukon eteen ja toinen haki äkkiä vajasta eläinverkkoa, joka nitojalla niitattiin aukon eteen kulkuesteeksi. Orava oli nalkissa - puussa, linnunpöntössä.

Tässä vaiheessa kuulin meteliä pihalta ja menin katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Heti saatoin havaita, että jotakin varsin mielenkiintoista. Lapset (4 kpl) nimittäin istua nököttivät penkillä vieri vieressä ja tuijottivat läheiseen puuhun. Puussa meidän sivistyneet miehemme seisoivat, kumpainenkin omalla oksallaan. Hain kameran käteen ja aloin kuvata videota.

Miehet pitivät suunnittelutauon ja nuorin neljästä tilannetta seuraavasta lapsesta esitti ratkaisevan kysymyksen: "Ei kai se olava-vauva kuole?" . Miehet katsoivat toisiaan ja totesivat päättäväisinä: "Ei". Ja ystäväperheen isäntä jatkoi tähän: "Orava saa nyt kyydin hienostokaupunginosa Jalkarantaan". Miehet hakivat vajasta ison muovilaatikon. Toinen kiipesi muovilaatikon kanssa toiselle puolen puuta huojuvien tikkaiden varassa, kun toinen sillä aikaa pihdit kädessä kipusi puun toista puolta napsauttamaan pönttöä kannattelevat rautalangat poikki. Pönttö tipahti muovilaatikkoon ja kansi painettiin kiinni.

Sitten pakkautuivat tila-autoon neljä alle kouluikäistä lasta, kaksi miestä - jotka sillä hetkellä tunsivat itsensä todellisiksi metsästäjiksi - sekä yksi orava, joka matkusti autossa muovilaatikossa, linnunpöntössä.

Puolen tunnin kuluttua joukko palasi takaisin. Kyllä riitti lapsilla kerrottavaa, varsinkin kun matkalla oli tavattu myös yksi kettu. Orava oli vapautettu metsään, n. 10 kilometrin päässä. Ja se oli kirmannut vapauteen hirveää vauhtia.

Mitä tekivät sankarimiehemme? Miettivät, mistä löytäisivät seuraavan "pelastettavan" eläimen. Jäi kuulemma sellanen fiilis päälle... Ei haittaa yhtään. Mukavaa tietää, että oravanmetsästys riittää miehelleni. On sitä monet miehet pahemmissakin metsästyspuuhissa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.