Lapsuusmuistoja

Yksi perusteeni tämän blogin aloittamiselle oli se, että kirjoittaminen on terapeuttista. Erityisesti päiväkirjamuotoinen kirjoittaminen, mutta uskon, että kirjoittaminen ylipäätään. Vaikka nauraminen ja huumorikin ovat terapeuttisia asioita, kirjoitan tällä kertaa vähän "totisempaa" tekstiä :)

Tulee usein mietittyä, mitä omat lapset muistavat lapsuudestaan, kun kasvavat joskus aikuisiksi. Välillä jopa pelottaa ajatella, minkälaisia traumoja lapsilleen aiheuttaa - ihan vaan tavallisilla arkipäivän tilanteilla, joista ei aina selviä ilman, että omat aggressiot nousevat pintaan. Mitä lapset muistavat? Viime aikoina olen muistellut omaa lapsuuttani. Mitä itse muistan? Mikä näitä muistoja yhdistää? Olen päätynyt yhteen lapsuusmuistojani yhdistävään tekijään: suuret tunteet. Muistot ovat kuvia hetkistä, jolloin jokin tunne on vahvasti hallinut minua. Ottanut otteeseensa ja pitänyt siinä sen lyhyen hetken, että unohtumaton muistijälki on painunut mieleeni. Jonnekin aimopoimujen väliin, tiukkaan puristukseen.

Turvallisuus. Olen alle kouluikäinen. On kesäilta, makaan patjalla lattialla äidin ja pikkuveljieni vieressä. Ikkunaan on ripustettu vihreäkukallinen lakana huonetta pimentämään. Olemme mummolassa, äitini lapsuudenkodissa. Äiti laulaa iltalaulua "Ilta on tullut Luojani". On hyvä ja turvallinen olo.

Ikävä. Olen ensimmäistä kertaa yksin yötä mummolassa, isäni vanhempien luona. Matkalla olemme ostaneet minulle mukaan sinisen, litteän Nivea-rasvan. Istun mummolan portaissa Nivea-purkki kädessä ja rasvaan huuliani. Portaat on päällystetty ruskealla kokolattiamatolla, matto kutittaa jalkoja. On ilta. Jostain syystä ikävöin äitiä ja iskää, enkä halua mennä nukkumaan.

Ilo. Olen edelleen alle kouluikäinen. Olen päässyt kylään kummitätini luokse. Menemme syömään Carrolsiin ja sen jälkeen joulumyyjäisiin läheiselle päiväkodille. Ihailen käsintehtyjä joulukoristeita.

Kipu. En tiedä tarkalleen, minkä ikäinen olen. Olemme kylässä isäni veljen luona. Juoksemme serkkujen kanssa rinkiä olohuone - eteinen - kylpyhuone - kodinhoitohuone - keittiö -akselilla. Juoksen olohuoneen parketille ja liukastun, lennän selälleni ja takaraivo kumahtaa kovaan parkettiin. Sivusilmällä näen, kun iskä nousee sohvalta ja lähtee kävelemään kohti ja nostaa minut syliin. Jalassani on punaiset sukkahousut ja vihreäruudullinen vekkihame. Päähän sattuu.

Riemu. Olen 5-vuotias. Edessä aukeaa kerrostalomme vierustaa kulkevaa koivukuja. Puut huojuvat tuulessa, on kevät. Poljen pyörällä, jalat rullaavat hirveää vauhtia. Vilkaisen taakse. "Polje, polje!!", huutaa iskä jakoavain kädessään. Apupyörät on irrotettu ja poljen ensimmäistä kertaa ihan itse. Pyörä pysyy pystyssä kujan loppuun asti. Riemu täyttää mieleni.

Suru. Olen 6-vuotias. Äiti on saanut puhelun, että hänen äitinsä on kuollut. On aamu. Makaamme koko perhe lastenhuoneen lattialla patjalla. Iskä, äiti, minä ja kaksi pikkuveljeä. Äidillä on iso maha, siellä vielä polskuttelee pikkusiskoni. Äidillä on hiukset auki. Äiti ja mekin itkemme, mutta mielikuvassani lohdutamme äitiä. Oloni on kamalan surullinen.

Onni. Menemme sairaalaan. Kummitätini on ollut hoitamassa meitä yöllä, kun äiti ja iskä lähtivät sairaalaan. On marraskuu ja sataa lunta. Kävelemme iskän ja pikkuveljieni kanssa osaston pitkää käytävää. Viimeinen huone vasemmalla. Läpinäkyvässä sängyssä tuhisee tummatukkainen nyytti vaaleanpunainen rusetti hiuksissaan, kauan odottamaani pikkusiskoa. Sängyn viereisellä pöydällä on kukkakimppuja ja vaaleanpunaisia kortteja. Saan pitää vauvaa sylissäni. Samassa huoneessa makaan 21 vuotta myöhemmin ja katselen ikkunasta Uuden Vuoden raketteja. Sänkyni vieressä on läpinäkyvä vauvansänky, jossa nukkuu alle kahden vuorokauden ikäinen tyttäreni, 21-vuotiaan siskoni kummityttö.

Mielipaha. Täytän seitsemän vuotta. Sukulaiset ovat tulleet juhlimaan syntymäpäivääni. Juuri ennen juhlien alkua alan oksentaa - vatsatauti. Makaan vanhempieni sängyssä, ämpäri sängyn vieressä. Serkkuni miehensä kanssa tuo syntymäpäivälahjaksi pyyhkeen, jossa on surffaava Vili Vilperi. Äiti asettelee pyyhkeen sängylle pääni alle. Muut syövät kakkua ja leikkivät. Harmittaa ja itkettää!

Ylpeys. Olen ensimmäisellä luokalla. Koulussa on vappunaamiaiset. Olen askarrellut äidin kanssa valtavasta foliorullasta minulle robottipuvun. Paras asu- kilpailussa voitan luokan äänestyksen. Olin aivan varma, että luokkatoveri upeassa intiaaniasussaan on voittaja. Koulun juhlasalissa minut kutsutaan lavalle ja saan palkinnoksi pienen muovirasiallisen Tic Tac- nimisiä karkkeja.

Jännitys. Olen kolmannella luokalla. On koulun joulujuhla. Soitan pianoa. Olen käynyt muutaman vuoden pianotunneilla ja nyt esiinnyn koko koulun oppilaille ja vanhemmille. Jännittää. Kädet tärisevät, sormet eivät tottele ja sotkeudun nuoteissa. Jännittää, taputtaako kukaan ja miltä opettajan naama näyttää esityksen jälkeen. Onnistun kuitenkin soittamaan kappaleen loppuun ja niiaamaan yleisölle. Yleisö aplodeeraa ja opettaja hymyilee, kun kävelen takaisin omalle paikalleni.

Voitonriemu. Juoksen Säästöpankki-maastojuoksuissa läheisellä pururadalla. Tulen toisena maalisuoralle. Yleisöä on muovinauhoin rajatun radan molemmilla puolilla. Vilkaisen oikealle, sinä äiti seisoo ja kannustaa minua. Ylitän maaliviivan ja minut ohjataan istumaan luokkatoverini viereen. Päässä tykyttää ja suussa maistuu verelle, mutta olen selviytynyt toisena maaliin! Osallistujia on kymmeniä.
Rakkaus ja luottamus. Läsnä kaikissa lapsuudenkotini muistoissa ja tunnelmissa. Olen saanut paljon rakkautta ja olen voinut luottaa siihen, että rakkaus kestää kiukut ja kapinat. Kunpa osaisin välittää sitä omille lapsilleni. Niin, että se tuntuisi ja jättäisi jälkiä. Lapset muistavat myöhemmin omat tunteensa. Sen, miltä kotona tuntui.

Lapset elävät hetkessä ja ne hetket tallentuvat mieleen. Voisin ehkä itsekin yrittää sitä. Elää hetkessä ja katsoa asioita enemmän lasten näkökulmasta.